Espanjanvesikoira Ursula oli meillä kolme päivää hoidossa. Meille saapuessaan Ursula oli varma, että elämä meillä on surua ja kärsimystä. Ensimmäinen ilta menikin vähän surkutellessa, ovea vahtiessa ja Rockya komentaessa. Illalla Ursula kapusi sänkyyn ja oli kuin kotonaan. Seuraavana aamuna Urkki tuntuikin kuuluvan jo vakiokalustoon. Rockyn mielestä neitivieras oli nasta tyyppi, jolle ei tarvinnut edes isotella. Rockysta oli tosin hassua, kun Ursula työntäytyi aina lipomaan suupieliä ja kiehnäsi vähän väliä edessä. Ursula kulki sujuvasti mukana niin lenkillä, autossa kuin treenihallillakin... ihan kuin olisi aina kuulunut meidän popposeen :-)

Supi, supi...

Onks tää tyttö vai mikä se oli...

Ursula yritti kovasti houkutella leikkiin ja joskus tosikko-Rocky jopa lämpesi ajatukselle ja innostui kierimään maassa Ursulan "riepoteltavana" :-D

Urkki rouskuttelee jotain ruumiinosia (yöök...) iltapalaksi

Njam, hyvää oli!

Ursula lähikuvassa:

Ursula aiheutti suurta kummastelua hoitoväessä. Miksi sen on PAKKO nukkua sängyssä, vaikka sille tulee kamalan kuuma? Heräsin sen lämpimän kosteaan läähätykseen tyynyn vieressä naamaa vasten, viskasin sen alas, mutta kohta se oli uudelleen sängyssä ja ryömi kohti tyynyä. Ja läähätti. Voi tonttu! Ursulan läheisyyden- ja huomionkaipuu on ilmeisesti jotain todella suurta. Toinen kummastelun aihe oli Ursulan koko ja hyppytaito. Miten noin pieni koira voi hypätä niin korkealle, että se yltää nuolaisemaan naamasta? Siis kerrassaan hassu kaveri!

Kaverit, joita naurattaa :-)

Tänään tapasin Ursulan ja jälleennäkemisen riemusta päätellen visiitistä ei jäänyt traumoja. Lisäksi kovasti harjoiteltu sylihyppykin onnistui tänään!

Tervetuloa uudestaan kylään Urkki-Purkki!